By Alex Kinnunen Elina Myllymäki ei seuraa asuntosijoittamisen valtavirtaa – hän ui sitä vastaan. Siinä missä suuri osa uusia sijoittajia metsästää yksiöitä Helsingin ja Espoon vilkkaimmilta alueilta, Myllymäki etsii mahdollisuuksia Keuruun ja muiden muuttotappioalueiden hiljaisilta kaduilta. Hänen mielestään niissä on järkeä – ja ennen kaikkea tuottoa.
Mutta mitä hänen “vastarannankiisken” strategiansa oikeastaan kertoo Suomen asuntomarkkinoista vuonna 2025?
Kaksi eri asuntomarkkinaa – ja kasvava kuilu niiden välissä
Tilastot puhuvat selkeää kieltä: Suomi on jakautumassa kahteen erilaiseen asuntomarkkinaan.
Pääkaupunkiseudulla hinnat pysyvät korkeina, mutta vuokratuotto on jäänyt matalaksi. Vuonna 2024 yksiöiden keskimääräinen bruttotuotto oli alle neljä prosenttia – ja lainaa otetaan usein niin paljon, että velkariski kasvaa.
Maakuntakeskuksissa tilanne on toinen. Siellä hinnat ovat alhaisia ja tuottopotentiaali houkutteleva. Keuruulla tai vastaavissa kunnissa vuokratuotto voi nousta jopa kahdeksaan prosenttiin, jos vain vuokralainen löytyy ja pysyy. Riskit ovat kuitenkin erilaisia: tyhjiä kuukausia voi tulla, remonteissa rahaa palaa ja asuntokauppa on hitaampaa, jos alueella kysyntä hiipuu.
Miksi Myllymäki tekee toisin
Myllymäen oma strategia perustuu yksinkertaiseen ajatukseen: jos muut juoksevat samoihin kohteisiin, tuotto sulaa. Hän sijoittaa kahden tai useamman huoneen asuntoihin pienillä paikkakunnilla, ja hänellä on siihen selkeät syyt.
Ensinnäkin, hankintahinta on usein niin maltillinen – alle 50 000 euroa – että jo kohtuullinen vuokra riittää tuomaan hyvän kassavirran. Eikä tarvitse pelätä korkojen nousua yhtä paljon kuin velkavetoisessa yksiösijoituksessa pääkaupungissa.
Toiseksi, vuokralaisten profiili on erilainen. Siinä missä Helsingin yksiöissä vuokralaiset vaihtuvat usein, pienillä paikkakunnilla luotettava pitkäaikainen asukas on kultaakin kalliimpi. Kaksio tai kolmio houkuttelee ihmisiä, jotka haluavat jäädä – perheitä, työssäkäyviä, juurtujia.
Kolmanneksi, strategialla on myös henkinen ulottuvuus. Myllymäki myöntää toimivansa osittain vastalauseena “massasijoittamiselle”, jossa kaikki jahtaavat samankaltaisia asuntoja samoilta alueilta. Hänen mielestään fiksu sijoittaja etsii markkinoiden katvealueet – ne paikat, joihin muut eivät vielä ole kiirehtineet.
Mikä mättää pääkaupunkiseudulla
On totta, että Helsingin asuntojen arvo säilyy pitkällä aikavälillä melko hyvin. Mutta monelle yksityissijoittajalle nyt on käynyt selväksi, ettei sillä laskelmalla elä: kassavirta on pakkasen puolella.
Korkeat korot ovat vieneet vuokratuoton, ja yksiöiden markkinoilla vuokralaisista on jo kova kilpailu. Kun suuri joukko sijoittajia tavoittelee samoja pieniä asuntoja, hinnat nousevat mutta tuotto kutistuu. Myllymäen valinta suosia suurempia asuntoja tuntuu yhtäkkiä varsin järkevältä – vähemmän vaihtuvuutta, enemmän vakautta ja useammin rahaa myös tilille, ei vain taseeseen.
Sijoittamisen uusi suunta – pois keskuksista, kohti tasaisuutta
Elina Myllymäen ajattelussa näkyy laajempi muutos. Kun osakemarkkinoiden ailahtelevuus ja korkomenot kasvavat, moni sijoittaja hakee turvapaikkaa perinteistä poikkeavista kohteista.
Tilastokeskuksen varallisuustutkimus kertoo, että yhä useampi suomalainen omistaa jonkinlaista kiinteistövarallisuutta – ja yhä useampi hajauttaa sitä eri puolille maata. Tämä näkyy etenkin 35–55-vuotiaiden joukossa, joka ei enää ajattele “asunto Helsingissä” ainoana järkevänä vaihtoehtona.
Mitä tästä voi oppia
Myllymäen tarina ei ole vain yksittäinen poikkeus, vaan muistutus siitä, että asuntomarkkinoilla menestyminen ei aina tarkoita samaa kuin seurata virtaa.
Yksityisen sijoittajan kannattaa muistaa muutama perusasia:
- Laske tuotot realistisesti – tyhjä kuukausi syö tuoton nopeasti.
- Hajauta alueellisesti – eri markkinat elävät omaa tahtiaan.
- Tunne paikallistalous – kunnan työpaikat, palvelut ja väestökehitys kertovat paljon riskistä.
- Varaudu korkojen vaihteluun – se on ikuinen realiteetti, oli asunto missä tahansa.
Lopuksi
Kun Elina Myllymäki ostaa asunnon Keuruulta, hän ei vain tee sijoitusta – hän ottaa kantaa siihen, miten Suomi jakautuu kahteen asuntomarkkinaan. Toiset hakevat arvonnousua suurista keskuksista, toiset vakaata kassavirtaa hiljaisemmista kunnista.
Hänen tarinansa tarjoaa yksinkertaisen, mutta voimakkaan muistutuksen: parhaat tuotot eivät aina löydy sieltä, missä ruuhka on suurin. Joskus kannattaa katsoa sinne, minne muut eivät vielä katso – ja tehdä laskelmat tarkasti ennen kuin seuraa trendejä.